lauantai 10. lokakuuta 2009

Aleksis Kivi, Suomen kansalliskirjailija


Lauantai 10.10.09

Tänään Aleksis Kiven päivänä on aika päivittää tätä blogia.

Aleksis Kiven syntymästä on nyt 175 vuotta.

Aleksis Kiven runot ovat aivan lapsesta saakka olleet suuri rakkauteni. Löysin hänet konkreettisesti kotini kirjahyllystä. Äitini oli kirjallisuuden ystävä ja hänen hankkimiensa kirjojen kautta pääsin sisälle sanojen maailmaan ja opin tuntemaan Aleksis Kiven runoja..

Yksi näistä jo koulunkäyntini ensimmäisinä vuosina löytämistäni runoilijoista oli Aleksis Kivi. Vaikka Aleksis Kiven runotuotanto ei olekaan valtavan laaja, niin hyvin hieno kokonaisuus se kaikenkaikkiaan on. Ei siis ole ihme, että hän on kansalliskirjailijamme. Häntä on myös ns. suomenkielisen kirjallisuuden isä.

Minulle Kiven runoista tärkeimpiä ovat olleet Keinu, Oravan laulu, Sydämeni laulu, Onnelliset, Kaukametsä ja Metsämiehen laulu. Voimakkaimmin minua ovat puhutelleet nämä runot ja juuri tässä järjestyksessä. Oravan laulu viehätti minua jo lapsena. Metsämiehen laulu on ryhdikäs ja omalla tavallaan hieno. Laulettuna siinä on jotain vaikuttavan mahtipontista.


Aleksis Kivi , oikealta nimeltään ALEXIS STENVALL syntyi 10.10.1834 Nurmijärvellä Palojoen kylässä ja kuoli 31.12.1872 Tuusulassa. Nimensä hän kirjoitti aina x:llä, Alexis. Kivi oli hänen taiteilijanimensä. Hän kuoli varsin nuorena, vasta 38-vuotiaana.

Hän lähti 12-vuotiaana vuonna 1846 opintielle Helsinkiin. Siis pois kodistaan sen ajan köyhiin oloihin vieraaseen ympäristöön. Ajatellaanpa nykyisiä 12-vuotiaita. Miten kokisivat nykyiset 12-vuotiaat samassa tilanteessa! Miten paljon lapsuusympäristön jättäminen niin nuorena vaikutti hänen kehitykseensä!?

Aikuisena Kivi asui Helsingissä ja Siuntiossa. Ensirakkaus Albiina Palmqvistiin kaatui Kiven köyhyyteen. Kirjeenvaihdossa hän sittemmin oli ainakin Aurora Hemmilän kanssa. Kivi ei ehtinyt lyhyeksi jääneen elämänsä aikana avioitua. Kuitenkin Charlotta Lönnqvist, joka oli 19 vuotta Kiveä vanhempi, auttoi Kiveä monin henkilökohtaisin uhrauksin.
August Ahlqvistin nimi tulee esille aina Aleksis Kiven yhteydessä, sillä Ahlgvist oli kansallisromantikko eikä hyväksynyt Kiven tapaa kirjoittaa suomalaisista. Hän moitti Kiveä jatkuvasti ja vaikutti asemallaan suomen kielen professorina ilmeisesti Kiven lopullisen murtumisen. Nälkävuodet koettelivat Suomea, Kiven terveys oli heikko. Muita vastustavia taustavoimia olivat Fredrik Cygnaus ja Kaarlo Bergbom, jotka eivät myöskään ymmärtäneet Aleksis Kiven kieltä. Myös Julius Krohn halusi korjailla Kiven tekstejä.

Kiven pääteos on romaani "Seitsemän veljestä" (1870), mutta suorasanaisuudestaan huolimatta tuon romaanin kieli on monissa kohdin runoa. Kiven ainoa varsinainen runokokoelma on "Kanervala". Muut runot on julkaistu romaaneissa tai näytelmissä tai aikakauslehdissä.

KEINU

Nyt kanssani keinuhun käy,
mun impeni, valkeal liinal;
kuin morsian kauniina seisoovi luonto
iltana helluntain.
Heilahda korkeelle, keinu
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.

On allamme viherjä maa
ja päällämme sininen taivas
ja läntinen lehtistä laaksoa soittaa
lintujen laulaes.
Heilahda korkeelle, keinu
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.

Kun väikyn mä ylhäällä tääl,
tää1 tuulien viileäs helmas,
niin kaukana näen mä kaunoisen kunnaan
paisteessa iltasen.
Heilahda korkeelle, keinu
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.

Kuin Onnelan kaukainen maa
niin kimmeltää ihana kunnas;
ja sinnepä lentäisin impeni kanssa
siivillä läntisen.
Heilahda korkeelle, keinu
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.

Siel lehtinen kauhtana ain
on hartioil unisen koivun
ja ainiaan lempeillä kunnailla läikkyy
Helluntain vainiot.
Heilahda korkeelle, keinu
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.

Siel laaksossa vainion all
on keväinen, viherjä niittu,
mi ainiaan herttaises hämäräs siintää
kukkasil keltaisill.
Heilahda korkeelle, keinu
ja liehukoon impeni liina
illalla lempeäl.

Siel suutelee ehtoo ja koi
ja siel ijankaikkinen aika
pois kiitävi vauhdilla kiitävän virran
himmeään Unholaan.
Seisahda, heiluva keinu,
jo kelmenee impeni poski
illalla lempeäl.

ORAVAN LAULU (Romaanista Seitsemän veljestä)

Makeasti oravainen
makaa sammalhuoneessansa;
sinnepä ei Hallin hammas
eikä metsämiehen ansa
ehtineet milloinkaan.

Kammiostaan korkeasta
katselee hän mailman piirii,
taisteloa allans' monta;
havu-oksan rauhan-viiri
päällänsä liepoittaa.

Mikä elo onnellinen
keinuvassa kehtolinnas!
Siellä kiikkuu oravainen
armaan kuusen äitinrinnas:
Metsolan kantele soi!

Siellä torkkuu heiluhäntä
akkunalla pienoisella,
linnut laulain taivaan alla
saattaa hänen iltasella
unien Kultalaan.

SYDÄMENI LAULU (Seisemästä veljeksestä)

Tuonen lehto, öinen lehto,
siell' on hieno hietakehto,
sinnepä lapseni saatan.

Siell' on lapsen lysti olla,
Tuonen herran vainiolla
kaitsea Tuonelan karjaa.

Siell' on lapsen lysti olla,
illan tullen tuuditella
helmassa Tuonelan immen.

Onpa kullan lysti olla,
kultakehdoss' kellahdella,
kuullella kehrääjälintuu.

Tuonen viita, rauhan viita!
kaukana on vaino, riita,
kaukana kavala maailma.

KAUKAMETSÄ

Alas kalliolta lapsi riensi,
äitins luoksi riensi hän,
lausui loistavalla katsannolla:
"Nähnyt olen taivaan maan."

"Mitä haastelet, mun pienoiseni,
mitä taivaan kaukamaast'?
missä näit sä autuitten mailman?
Sano, kulta-omenain."

"Vuoren harjanteella kauan seisoin,
katsahdellen koilliseen,
siellä näin mä nummen sinertävän,
honkametsän kaukasen.

Puitten kärjil näin mä kunnaan kauniin,
armas päivä paistoi siel,
ylös kunnaan kiirehelle juoksi
kultasannotettu tie.

Tämän näin ja sydämeni riutui,
kyynel juoksi poskellein,
enkä ymmärtänyt miksi itkin,
mutta näinhän taivaan maan."

"Ei, mun lapsein; sineydes ylhääl
taivaan korkee sali on,
siellä lamput, kultakruunut loistaa,
siel on istuin jumalan."

"Ei, vaan siellä, missä ilmanrannal
Kaukametsä haamottaa,
siellä ompi onnellisten mailma,
siellä autuitten maa."

ONNELLISET

Jo valkenee kaukanen ranta
ja koillisest aurinko nousee
ja auteret kiirehtii pois,
kosk Pohjolan palkeet käyvät,
kosk mennyt on yö,
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.

Mä kiireelle korkean vuoren
nyt astelen raikkaassa tuules;
mun toivoni aamusen koin,
mun kultani kohtaan siellä,
kosk mennyt on yö,
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.

Mut kauniimpi koittoa päivän
ja lempeempi auringon laskuu
hän hymyten luokseni käy,
mä syliini kierron immen,
kosk mennyt on yö,
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.

Mun sydämmein autuudest sykkyy
ja taivaana otsani loistaa,
kosk seison täs impeni kans,
täs vuorella sammaleisel
kosk mennyt on yö,
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.

Täss seison mä impeni kanssa,
ja kiharamm tuulessa liehuu
ja laaksoen hyminä soi
kuin ijäisen lemmen ääni,
kosk mennyt on yö,
kosk kimmeltää kesänen aamu
ja linnut ne laulelee.

METSÄMIEHEN LAULU (Alunperin teoksessa Seitsemän veljestä)

Terve, metsä, terve, vuori,
terve, metsän ruhtinas!
Täs on poikas uljas, nuori;
esiin käy hän, voimaa täys,
kuin tuima tunturin tuuli.

Metsän poika tahdon olla,
sankar jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla
karhun kanssa painii lyön
ja mailma Unholaan jääköön.

Viherjäisel laattialla,
mis ei seinät hämmennä,
tähtiteltin korkeen alla
käyskelen ja laulelen
ja kaiku ympäri kiirii.

Kenen ääni kiirii siellä?
Metsän immen lempeän;
liehtarina miehen tiellä
hienohelma hyppelee
ja kultakiharat liehuu.

Ihana on täällä rauha,
urhea on taistelo:
myrsky käy ja metsä pauhaa,
tulta iskee pitkäinen
ja kuusi ryskyen kaatuu.

Metsän poika tahdon olla,
sankar jylhän kuusiston,
Tapiolan vainiolla
karhun kanssa painii lyön
ja mailma Unholaan jääköön.


LAPSI

Kaukokotihinsa kulkee
pitkin tietä pieni laps
ja lähestyvi ehtoo tyyni,
lempeesti loistavat korkuuden tähdet.

Nukkuvi hän väsyneenä
pimeen kuusen kohinaan
ja sinikorkeuden tähti
on hänen vartians hämäräs yösen.

Koska aamu hymyilevi,
tielle lähtee lapsi taas
ja kotomäki viimein siintää,
siintää sen riippuva-oksaset koivut.

Niin hän ehtii kototuvan:
äiti leipoo pöydän pääss
ja kultakirkas uuni leimuu,
heleesti aurinko akkunast paistaa.

Paistehessa aurinkoisen
kehto seisoo laattial
ja lapsi helmas kehtoon istuu
äiti jo aukasee povensa aarteet.

Koivistosta Kotomäen
sisar tulee vihdastost
ja tuomisia Metsolasta
lapselle äitins rinnoille hän kantaa.

Hajahtaes vihdan lehden,
kulta-uunin leimues
ja paistehessa aurinkoisen
lapsi on nukkunut äitinsä helmaan.

Ihanasti äitin kasvot
päivän hohtees kimmeltää;
hän laulelevi, kuinka lapsi
kulkevi unissaan taivahan maahan;

Kuinka kuusen kohinassa
makeesti hän uneksuu
ja korkeuden tähti tyyni
on hänen vartians hämäräs yösen;

Kuinka viimein kuumottavi
kototalo kaukanen
ja on siel lehtimajan juhla,
vuorilla valkeat leimuen loistaa.

Kaikki tärkeimmät Aleksis Kiven runot löytyvät nettisivulta Kootut runot.

Tästä kirjailijasta on kirjoitettu niin paljon, että kaiken yhteen blogiin kokoaminen olisi tosi työlästä. Myös monet säveltäjät ovat tulkinneet Kiven tekstejä. Selim Palmgren on sekakuorolle säveltänyt runon KEINU. Leevi Madetoja on säveltänyt sekakuorolle runon ONNELLISET. Taneli Kuusisto on säveltänyt runon UNELMA.

Helavalkea, Tornin kello ja Hannan laulu on myös sävelletty. Aarre Merikanto on säveltänyt runon Sydämeni laulu.

Kiven elämästä on kerrottu yksityskohtaisesti mm. linkissä Aleksis Kivi Nurmijärven kirjaston sivuilla. Siellä on myös runo SUOMENMAA, jonka voi kuunnella Hannu Huuskon lausumana.

SUOMENMAA

Maa kunnasten ja laaksoen,
mi on tuo kaunoinen?
Tuo hohtees kesäpäivien,
tuo loistees pohjan tulien,
tää talven, suven ihana,
mi onpi soma maa?

Siel tuhansissa järvissä
yön tähdet kimmeltää
ja kanteleitten pauhina
siel kaikuu ympär kallioi
ja kultanummen hongat soi:
se onpi Suomenmaa.

En millonkan mä unohtas
sun lempeet taivastas,
en tulta heljän aurinkos,
en kirkast kuuta kuusistos,
en kaskiesi sauvua
päin pilviin nousevaa.

MAAMME (vrt. "Suomenmaa")

On pohjoisessa kaunis maa
tuo metsän kohdussa.
Siel talven kuuset lumiset
sen tuntureilla humisee,
kuin morsian niin armas taas
on kesä tässä maas.

Sen tuhansissa järvissä
yön tähdet kimmeltää,
siel pohjan-tulet haamottaa
ja kosket vettä ammentaa
kosk kanteleilla soitellaan,
se onpi Suomenmaa.

En millonkan mä unohtas
sun lempeet taivastas,
en tulta heljän auringos,
en kirkast kuuta hongistos,
en kaskiesi sauvua
päin pilviin nousevaa.

Tok monta näissä laaksoissa
on nähty kauhua:
kosk sota surman, kuolon toi
ja tanner miesten verta joi,
mut sankarien kunnian
sai Suomi loistavan.

Ja ihanainen, kallis maa
on meidän ainiaan.
Tuos onpi meidän huoneemme,
tuos lainehtiva peltomme,
tuos metsiemme jylhä yö
ja meriemme vyö.

Tuon tumman metsän kaikunaa
mi autuus kuultella
kosk herättää meit päivän koi
ja paimenien torvet soi,
kosk impi sinisilmänen
käy laaksois laulellen.

Mi autuus helmaas nukkua
sä uniemme maa,
sä kehtomme, sä hautamme !
Oi aina uusi toivomme !
Oi Suomensaari kaunoinen,
oi ijankaikkinen !


Einojuhani Rautavaara on tehnyt Aleksis Kivestä oopperan, jonka uusinta esitettiin mm. tänään 10.10.09 radiossa. Vuonna 1997 se esitettiin Savonlinnassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Lähetä kommentti