sunnuntai 21. syyskuuta 2008

Saima Harmajan runoja ym.

M i e t e l m ä

Niin usein uni pettää
ja usko unihin.
Niin usein pettää voimat
ja usko voimihin.

Niin usein pettää lempi,
niin usein innostus.
Ei koskaan petä kaiho,
ei sammu kaipaus.

10.11.1927



Kieloniityllä

Uupuneena itkemään
silmäni kun suljin,
kieloniityn hämärään
heti silloin kuljin.
Viileässä keväässään
huojui lehvät päällä pään.
Kielohaassa kuljin.

Vihreästä hymyillen
valkokellot hohti
ujosilmin kutsuen
kumartumaan kohti.
Ujosilmin hymyillen
painoi päänsä jokainen
lehteänsä kohti.

Säde kaikkein suloisin
vain voi päästä sinne,
kieloniityn varjoihin,
lehden alle, minne
kätki kukka kuultavin
tuoksun, josta kuitenkin
hymyy koko rinne.

5.12.1935


O n n i

Ei ihmistä ketään missään.
Vain lempeiden, valkeiden pilvien peittämä taivas
ja järven peilistä välkkyen rannan pehmeänvihreät puut.

Ei ihmistä ketään missään.
Olen yksin, ah, vihdoinkin yksin ma olla saan.
Olen sulanut luontoon takaisin —
Olen kielonkukka, mi puhtain valkehin kasvoin
suvenihanan teränsä nostaa aurinkoon.
Olen lempeä laine, mi joskus kivihin vienona vierii,
olen käki, mi kaukaa metsien takaa nauttien kukkuu,
olen lehti, mi tuulen sylissä keinuu haaveillen —

Ei ihmistä ketään missään.
Ei yksikään terävä katse viillä mun sieluain täällä,
ei yksikään hymyily kylmä saa mua palelemaan.
Vain valkeiden pilvien takaa hohtava himmeä päivä,
suvituulen henkäys lämmin kaulallain —
Olen löytänyt onnen. Niin hyvä, niin hyvä mun on —.

Kesäk. 1928


Syli täynnä syreenejä
seisoin yössä vaaleassa.
Kesäkuu —
Uneksien hohti taivas.
Takaa nuoren koivulehdon
käki kukahti.

18.6.1929
"En minä kirjoittanut tuota. Se valahti kynästäni..."





Ensimmäinen kevätpäivä

Ensimmäinen kevätpäivä jää
vielä väreilemään yllä pihan.
Pieni talvilintu livertää
uusin äänin, uupumatta ihan.

Hopealta kuori oksien
hohtaa hämyn tihetessä hiukan.
Keveä on ilma hiljainen.
Kaikki aarteet elämäni niukan,

kaikki armo, minkä ikänään
sydän omisti, lie läsnä tässä:
valossa, mi kätkee hymyään,
sädehuntuisessa hämärässä.

30.3.1937
Viimeinen päiväkirjamerkintä



Ukkoskesänä

Pois ajoi ukkonen, ja auringossa
taas kultaisina pellot leviää,
kun synkin värein vielä aallokossa
tiet myrskyn ajelemat hyrskyää.
Yömustan varjon alle metsä jää,
mut hehkuvana alla tumman havun
nään apiloiden purppuraisen savun
ja mataroiden valkohämärää.
Käy lämmin tuuli jälleen puutarhassa,
sen lehvät välkkyy sateen hopeassa,
ja sinisilmin ruoho kimmeltää.
Oi kukkaissineä! On loppu tässä!
Maan ruusun hymyilyssä heleässä
on ihmisetsinnän ja harhan pää —
Niin kipu vanha palaa liikahtaen.
Sen tiesin, tiesin! Miksi kuitenkin
ma yhä pääsyä ja tietä haen
ma, kahlehdittu langoin viiltävin?

Vaan itkun läpi vielä kirkkaampana
nään: yli viljan kultahämyisen
niin sinenherkin varjoin, loistavana
käy joutsensiipi pilvi lumoten.
Sen ehkä nähdä voi vain kyynelissään.
Näin ehkei sadehelmet kimaltais,
näin syvin värein välkkyis niitty missään,
jos tuskan siivet ei mua varjoais.
Ma tiesin, tiesin: säteet varjon tuovat,
ja helein säde varjon synkimmän.
Mut ehkä sydämessä pimeän
syvimmät varjot itse valon luovat.
Maan suven huuman, pilven jumalaisen
ja ruusuhymyn hehkun ylimaisen
niin ehkä heltymätön kipu tää
omasta julmuudestaan synnyttää.

27.-29.7.1933-35



Hymy

Kun täyttyi tuskamme mitta,
kun säikkyen kohtaloas
sain kuulla lohdutuksitta
sanat julmat huuliltas,

kun viime kerran itkin,
kädet kietoen kaulaasi,
sinä kalpenit, vapisitkin
ja virkoit: hyvästi,

niin tuoksuva, tumma ruusu
näki eromme hirmuisen.
Hymyn hienon se hymysi, ruusu,
jota ymmärtänyt en.

11.1.1934



Tapaaminen

Usein tunnen unen syvetessä
niinkuin luokses tajuaisin tien.
Herään rauhan aalto sydämessä,
kirkas, jonka päivän kipuun vien.
Kuvat kalleimmat voi vielä piillä
tajunnassa, jota huuhdon niillä.

Taikka yöllä värähtäen herään,
tietäen: nyt mua katselet.
Kaiken voiman povestani kerään
nähdäkseni silmäs suloiset.
Uni palaa, vaan sen syvyyksissä
kuulen äänes voiton kyynelissä.

Tuskan tulisen tuo kuolon kalpa
silpoessaan kaikki siteet maan.
Sentään erottamaan liian halpa
on se sydämiä toisistaan.
Yli Yön ja Tajuttoman nielun
kirkas kuuluu kutsu armaan sielun.

30.1.1937


He olivat sisaruksia, Martta ja Maria

He olivat sisaruksia, Martta ja Maria. He olivat kasvaneet yhdessä rakastaen toisiaan ja joskus hiljaa ihmetelleet toistensa ajatuksia. Martta oli ollut terve, iloinen lapsi. Hänen sydämensä oli ollut avoin ja lämmin. Hän oli aina huomannut auttaa äitiä vesiruukun kantamisessa, usein hän oli korjannut sisarensa repeytyneet vaatteet. Sillä Maria kulki aina omiin unelmiinsa vaipuneena, hän tuskin tajusi toisten ihmisten läsnäoloa. Toverit nauroivat hänelle takanapäin, mutta kun hän palasi yksinäisiltä vaelluksiltaan arkana, hiljaisena, suurissa lapsensilmissä pohjaton tummuus, he vaikenivat hämillään.

Naapurivaimot säälittelivät hänen äitiään, ja tämä suri salaa outoa lastaan, mutta ei hennonut häntä useinkaan nuhdella. Sillä Marian oli vaikea kuulla pahaa sanaa, hän värähti kuin kivusta eikä voinut koskaan puolustautua. Hän oli suojaton ihmisiä vastaan, hän eli omaa ihmeellistä elämäänsä tuntien luonnon vaihtelut syvästi ja tiedottomasti kuin puu; aamun heleys, keskipäivän uupunut helle, yön värähtelevä pimeys kuuluivat hänelle. Ja niin hänestä tuli pelokas uneksija, silloin kuin Martta jo oli kaunis, äidillinen nainen.

Mutta kummankin elämä pysähtyi hetkeksi suuren ihmeen edessä. Martta oli sen ensiksi kuullut ja ihmetellen kertonut sisarelleen: oli ilmestynyt mies, Natsarealainen, joka sanoi olevansa Messias. Hän oli parantanut sairaita ja auttanut onnettomia; hän oli luvannut ravita ne, jotka janosivat ja olivat hengessä köyhät. Sisarukset menivät häntä kuulemaan, ja kun he näkivät hänet, he ymmärsivät, että hän oli Jumalan poika. Maria heittäytyi hänen eteensä ja rukoili häntä, ja Messias siunasi hänet ihmeellisellä äänellään, jota mikään tuska ei voinut kestää.

Ja nyt hän oli tullut heidän kotiinsa, hän, Vapahtaja. He olivat odottaneet häntä ikävöiden, he olivat laskeneet, mitä tietä hänen pitäisi kulkea, ja kärsineet hänen kanssaan päivän kuumuudesta. He olivat rientäneet häntä vastaan, Maria oli pessyt hänen jalkansa, ja Martta oli kiiruhtanut valmistamaan virvoittavaa juomaa. Ja nyt hän istui illan viileydessä majan ulkopuolella, ja Maria istui hänen jalkainsa juuressa ja imi sydämeensä hänen hiljaiset sanansa.

Niin Martta pysähtyi heidän eteensä. Hän oli järjestänyt ja huolehtinut, hän oli jouduttanut ateriaa, sillä heidän vieraansa oli kulkenut pitkän matkan ja oli uupunut. Ja Martta pyysi nuhdellen Mariaa avukseen.

Maria säpsähti, sillä hän oli juuri nähnyt taivaat avoinna ja sisaren sanat haavoittivat häntä. Jeesus näki sen ja sanoi suojellen Martalle: "Sisaresi on valinnut hyvän osan, älä ota sitä häneltä pois!"

Niin Martta heltyi ja vaikeni. Ja kun illan varjot tihenivät seudun yli, he viipyivät yhä majan edessä. Martta oli kiertänyt käsivartensa sisarensa hartioille, ja Marian kasvoilla oli hiljainen kirkkaus.

Kaukaa vuorilta levisi yön pimeä siipi.

Kouluaine v. 1930


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti