Runoilijan muistolle

Paavo Haavikko In Memoriam

Paavo Haavikko oli runoilija, joka merkitsi minulle varsinkin lukioluokilla todella paljon.Olen myös joskus,luultavasti 1960-luvulla kirjoittanut hänelle omistamani runon.

Ajatella, Paavo Haavikko kuoli 6.10.08, siis viime maanantaina. Tietämättä hänen kuolemastaan kirjoitin blogiini tiistaina 7.10.08:

Tulee mieleen kauan sitten kirjoittamani runo, jonka kirjoitin ns. Paavo Haavikko -kautenani. Lukiovuosinani paavo haavikko, - siis näin kirjoitettuna, silloin kaikki kirjoitettiin pienellä kirjaimella, se oli sen ajan muoti-ilmiö, oli yksi mielirunoilijoistani.

omistettu haavikolle
puista puhuminen
edellyttää
graafista ajattelua:
jokunen oksa
taivasta vasten

Marja-Leenan blogi (katso 7.10.08)

Vasta tänään luin netistä, että Paavo Haavikko on kuollut. Hän oli syntynyt 25.1.1931.



Paavo Haavikon runoteokset

• Tiet etäisyyksiin. WSOY, 1951.
• Tuuliöinä. Otava, 1953.
• Synnyinmaa. Otava, 1955.
• Lehdet lehtiä. Otava, 1958.
• Talvipalatsi. Otava, 1959.
• Puut, kaikki heidän vihreytensä. Otava, 1966.
• Puhua, vastata, opettaa. Otava, 1972.
  
• Runoja matkalta salmen ylitse. Otava, 1973.
  
• Viisi sarjaa nopeasti virtaavasta elämästä. Arthouse, 1987.
  
• Toukokuu, ikuinen. Arthouse, 1988.
  
• Rakkaudesta ja kuolemasta. Arthouse, 1989.
  
• Puiden ylivertaisuudesta. Art House, 1993.
  
• Talvirunoja. Art House, 1990.
  
• Prosperon runot. Art House, 2001.

Minulle hänen kirjoittamistaan runokirjoista merkittävin on ollut Puut, kaikki heidän vihreytensä. Otava, 1966

Paavo Haavikon runoja :

Joskus on lähdettävä ja oltava valmis

ja sidottava paperinsa yhteen

vietäviksi ullakolle tilikirjojen joukkoon,

joskus on lähdettävä ja jätettävä askeleet käytäviin,

ja kuljettava läpi huoneitten muistamatta.

Puhutaan monista muutoksista,

mutta tämän ainoan haluaisin väistää

ja alkaa pitkän matkan menneisyyttä kohti,

hyödyttömiin päiviin,

jolloin suuret kukat paleltuvat pengermällä

ja kallis puunhakkaaja palkataan kantoa lohkomaan.

ja palata viileydessä autioihin taloihin,

joissa tavarat on koottu epätavallisiin paikkoihin,

mutta moni päivä ennallaan ja entisten kaltainen.

Tiet etäisyyksiin (1951)

Pimeys odottaa. Vieras odottaa.

Kartoittamattomien ulottuvaisuuksien merellä

maailmalla maailmojen veroisella

haaksirikkoudun muita maailmoja vastaan.

Mustat vaunut tulevat. Seudut kukkivat sumuun.

Minuun Jumalat vajoavat. Minuun hiljaisuudet vaikenevat.

Tiet eläisyyksiin (1951)

Mihin me lopumme mihin me lopumme

niin kuin väsyneet eläimet

armon laaksoihin

ilman jumalaa ilman jumalia

mistä me tulemme meren ilosta

niin kuin meri ensin tuli

olematta meri kenenkään kutsumana

meren ilosta meren ilosta.

Tuuliöinä (1953 )

Lapset saavat nämä kasvoni, itse minä ryhdyn maaksi

ja käyn siitä kasvamaan,

kun runoista lakkaan,

mutta miten silloin käy hengityksen,

miten saatan iloita enää kun siat lakkaavat sorkkia versomasta,

kellastumasta parsa,

käy kiireeksi,

oi juuri tässä kohtaa minua varoittaa isoisäni kohtalo,

hän viivytteli,

vetäytyi vanhuudenlepoon neljänneljättä vanhana

(mikä on myöhäistä),

oi pelkästään tuulen vaaliminen vaatii miehensä kokonaan

aamusta iltaan saakka ja yöllä,

oi lepoon täysi asettuminen vaatii voimat kaikki:

ei jumaliin jalkaisin mennä.

Synnyinmaa (1955 )

Mistä ääni meissä tulee? Mitä on silmissä?

Puhe virtaa virtaavassa maailmassa,

puhe virtaa virtaavassa maailmassa

ja sinun täytyy itse tietää miltei kaikki.

Lehdet lehtiä (1958 )

Sillat voitetaan
kulkemalla niitten ylitse.
Jokainen paluu on tappio.
Jokainen lähtö on voitto paluusta.
Runoilija,
paperit on kirjoitettava loppuun.

Tiet etäisyyksiin (1951)

Mihin me lopumme mihin me lopumme

niin kuin väsyneet eläimet

armon laaksoihin

ilman jumalaa ilman jumalia

mistä me tulemme meren ilosta

niin kuin meri ensin tuli

olematta meri kenenkään kutsumatta

meren ilosta meren ilosta.

Elämän kirjurit, kirjoittakaa (1953).