Saima Harmajan runoja ym.

M i e t e l m ä Niin usein uni pettää ja usko unihin. Niin usein pettää voimat ja usko voimihin. Niin usein pettää lempi, niin usein innostus. Ei koskaan petä kaiho, ei sammu kaipaus. 10.11.1927

Kieloniityllä Uupuneena itkemään silmäni kun suljin, kieloniityn hämärään heti silloin kuljin. Viileässä keväässään huojui lehvät päällä pään. Kielohaassa kuljin. Vihreästä hymyillen valkokellot hohti ujosilmin kutsuen kumartumaan kohti. Ujosilmin hymyillen painoi päänsä jokainen lehteänsä kohti. Säde kaikkein suloisin vain voi päästä sinne, kieloniityn varjoihin, lehden alle, minne kätki kukka kuultavin tuoksun, josta kuitenkin hymyy koko rinne. 5.12.1935

O n n i Ei ihmistä ketään missään. Vain lempeiden, valkeiden pilvien peittämä taivas ja järven peilistä välkkyen rannan pehmeänvihreät puut. Ei ihmistä ketään missään. Olen yksin, ah, vihdoinkin yksin ma olla saan. Olen sulanut luontoon takaisin — Olen kielonkukka, mi puhtain valkehin kasvoin suvenihanan teränsä nostaa aurinkoon. Olen lempeä laine, mi joskus kivihin vienona vierii, olen käki, mi kaukaa metsien takaa nauttien kukkuu, olen lehti, mi tuulen sylissä keinuu haaveillen — Ei ihmistä ketään missään. Ei yksikään terävä katse viillä mun sieluain täällä, ei yksikään hymyily kylmä saa mua palelemaan. Vain valkeiden pilvien takaa hohtava himmeä päivä, suvituulen henkäys lämmin kaulallain — Olen löytänyt onnen. Niin hyvä, niin hyvä mun on —. Kesäk. 1928

Syli täynnä syreenejä seisoin yössä vaaleassa. Kesäkuu — Uneksien hohti taivas. Takaa nuoren koivulehdon käki kukahti. 18.6.1929 "En minä kirjoittanut tuota. Se valahti kynästäni..."

Ensimmäinen kevätpäivä Ensimmäinen kevätpäivä jää vielä väreilemään yllä pihan. Pieni talvilintu livertää uusin äänin, uupumatta ihan. Hopealta kuori oksien hohtaa hämyn tihetessä hiukan. Keveä on ilma hiljainen. Kaikki aarteet elämäni niukan, kaikki armo, minkä ikänään sydän omisti, lie läsnä tässä: valossa, mi kätkee hymyään, sädehuntuisessa hämärässä. 30.3.1937 Viimeinen päiväkirjamerkintä

Ukkoskesänä Pois ajoi ukkonen, ja auringossa taas kultaisina pellot leviää, kun synkin värein vielä aallokossa tiet myrskyn ajelemat hyrskyää. Yömustan varjon alle metsä jää, mut hehkuvana alla tumman havun nään apiloiden purppuraisen savun ja mataroiden valkohämärää. Käy lämmin tuuli jälleen puutarhassa, sen lehvät välkkyy sateen hopeassa, ja sinisilmin ruoho kimmeltää. Oi kukkaissineä! On loppu tässä! Maan ruusun hymyilyssä heleässä on ihmisetsinnän ja harhan pää — Niin kipu vanha palaa liikahtaen. Sen tiesin, tiesin! Miksi kuitenkin ma yhä pääsyä ja tietä haen ma, kahlehdittu langoin viiltävin? Vaan itkun läpi vielä kirkkaampana nään: yli viljan kultahämyisen niin sinenherkin varjoin, loistavana käy joutsensiipi pilvi lumoten. Sen ehkä nähdä voi vain kyynelissään. Näin ehkei sadehelmet kimaltais, näin syvin värein välkkyis niitty missään, jos tuskan siivet ei mua varjoais. Ma tiesin, tiesin: säteet varjon tuovat, ja helein säde varjon synkimmän. Mut ehkä sydämessä pimeän syvimmät varjot itse valon luovat. Maan suven huuman, pilven jumalaisen ja ruusuhymyn hehkun ylimaisen niin ehkä heltymätön kipu tää omasta julmuudestaan synnyttää. 27.-29.7.1933-35

Hymy Kun täyttyi tuskamme mitta, kun säikkyen kohtaloas sain kuulla lohdutuksitta sanat julmat huuliltas, kun viime kerran itkin, kädet kietoen kaulaasi, sinä kalpenit, vapisitkin ja virkoit: hyvästi, niin tuoksuva, tumma ruusu näki eromme hirmuisen. Hymyn hienon se hymysi, ruusu, jota ymmärtänyt en. 11.1.1934

Tapaaminen Usein tunnen unen syvetessä niinkuin luokses tajuaisin tien. Herään rauhan aalto sydämessä, kirkas, jonka päivän kipuun vien. Kuvat kalleimmat voi vielä piillä tajunnassa, jota huuhdon niillä. Taikka yöllä värähtäen herään, tietäen: nyt mua katselet. Kaiken voiman povestani kerään nähdäkseni silmäs suloiset. Uni palaa, vaan sen syvyyksissä kuulen äänes voiton kyynelissä. Tuskan tulisen tuo kuolon kalpa silpoessaan kaikki siteet maan. Sentään erottamaan liian halpa on se sydämiä toisistaan. Yli Yön ja Tajuttoman nielun kirkas kuuluu kutsu armaan sielun. 30.1.1937 He olivat sisaruksia, Martta ja Maria He olivat sisaruksia, Martta ja Maria. He olivat kasvaneet yhdessä rakastaen toisiaan ja joskus hiljaa ihmetelleet toistensa ajatuksia. Martta oli ollut terve, iloinen lapsi. Hänen sydämensä oli ollut avoin ja lämmin. Hän oli aina huomannut auttaa äitiä vesiruukun kantamisessa, usein hän oli korjannut sisarensa repeytyneet vaatteet. Sillä Maria kulki aina omiin unelmiinsa vaipuneena, hän tuskin tajusi toisten ihmisten läsnäoloa. Toverit nauroivat hänelle takanapäin, mutta kun hän palasi yksinäisiltä vaelluksiltaan arkana, hiljaisena, suurissa lapsensilmissä pohjaton tummuus, he vaikenivat hämillään. Naapurivaimot säälittelivät hänen äitiään, ja tämä suri salaa outoa lastaan, mutta ei hennonut häntä useinkaan nuhdella. Sillä Marian oli vaikea kuulla pahaa sanaa, hän värähti kuin kivusta eikä voinut koskaan puolustautua. Hän oli suojaton ihmisiä vastaan, hän eli omaa ihmeellistä elämäänsä tuntien luonnon vaihtelut syvästi ja tiedottomasti kuin puu; aamun heleys, keskipäivän uupunut helle, yön värähtelevä pimeys kuuluivat hänelle. Ja niin hänestä tuli pelokas uneksija, silloin kuin Martta jo oli kaunis, äidillinen nainen. Mutta kummankin elämä pysähtyi hetkeksi suuren ihmeen edessä. Martta oli sen ensiksi kuullut ja ihmetellen kertonut sisarelleen: oli ilmestynyt mies, Natsarealainen, joka sanoi olevansa Messias. Hän oli parantanut sairaita ja auttanut onnettomia; hän oli luvannut ravita ne, jotka janosivat ja olivat hengessä köyhät. Sisarukset menivät häntä kuulemaan, ja kun he näkivät hänet, he ymmärsivät, että hän oli Jumalan poika. Maria heittäytyi hänen eteensä ja rukoili häntä, ja Messias siunasi hänet ihmeellisellä äänellään, jota mikään tuska ei voinut kestää. Ja nyt hän oli tullut heidän kotiinsa, hän, Vapahtaja. He olivat odottaneet häntä ikävöiden, he olivat laskeneet, mitä tietä hänen pitäisi kulkea, ja kärsineet hänen kanssaan päivän kuumuudesta. He olivat rientäneet häntä vastaan, Maria oli pessyt hänen jalkansa, ja Martta oli kiiruhtanut valmistamaan virvoittavaa juomaa. Ja nyt hän istui illan viileydessä majan ulkopuolella, ja Maria istui hänen jalkainsa juuressa ja imi sydämeensä hänen hiljaiset sanansa. Niin Martta pysähtyi heidän eteensä. Hän oli järjestänyt ja huolehtinut, hän oli jouduttanut ateriaa, sillä heidän vieraansa oli kulkenut pitkän matkan ja oli uupunut. Ja Martta pyysi nuhdellen Mariaa avukseen. Maria säpsähti, sillä hän oli juuri nähnyt taivaat avoinna ja sisaren sanat haavoittivat häntä. Jeesus näki sen ja sanoi suojellen Martalle: "Sisaresi on valinnut hyvän osan, älä ota sitä häneltä pois!" Niin Martta heltyi ja vaikeni. Ja kun illan varjot tihenivät seudun yli, he viipyivät yhä majan edessä. Martta oli kiertänyt käsivartensa sisarensa hartioille, ja Marian kasvoilla oli hiljainen kirkkaus. Kaukaa vuorilta levisi yön pimeä siipi. Kouluaine v. 1930